Ars Kärsämäki 2012.

                                                                                                      Kuva: Niina Mantsinen.

Tämä kesä on mennyt railakkaasti erilaisten taideprojektien parissa. Kuvataide ja katutaide tappelevat jatkuvasti huomiostani, enkä oikein osaa päättää kumman kanssa aikaani viettäisin enemmän. Tällä hetkellä skitsofreniaa aiheuttava taistelu kahden jättiläisen välillä kulminoituu kuratoimaani nuorten taiteilijoiden kesänäyttelyyn.

Olen yrittänyt pitää kuvataiteen ja katutaiteen visusti erillään omassa elämässäni. Viime aikoina olen huomannut epäonnistuneeni tässä tehtävässä. Katutaide on edustanut minulle jotain tutkimatonta korpimaata, joka on vain minua varten. Harrastus, jossa saan olla vapaa kaikesta elämäni rasitteista, mukaan lukien itseni. Omaan kuvataiteeseeni olen  suhtautunut ammattimaisemmin. Se on minun työni, joten sitä ei voi ottaa harrastusmaisen kevyesti. Suhtaudun teoksiini äärimäisellä vakavuudella, vaikka niiden tekeminen onkin suurimmasi osaksi erittäin hauskaa.

Ars Kärsämäen kuratoinnin myötä olen joutunut käsittelemään omaa suhdettani katutaiteeseen erittäin tarkasti. Minulle näyttely edustaa kaikkea sitä mistä minä pidän. Onkin mahtavaa päästä avajaisiin katsomaan näyttelyä, jossa kaikki teokset ovat hyviä, puhuttelevia ja uutta antavaa. Ainakin minulle.

Näyttelyn taiteilijoiden käyttämien tekotapojen erilaisuus on melkoinen. Tarjolla on perinteisiä kuvataiteen muotoja sekä ITE-taidetta lähestyvää kokeilevaa katutaidetta ja kaikkea siltä väliltä. Nelostien varrelle on noussut jo jättimäisiä muraaleja, moottorisahagraffitia ja pikkuruisista hamahelmistä rakentuva teos. Pelkästään näiden teoksien vuoropuhelu laajentaa omaa taidetajuntaani jättimäisellä lusikalla. Ensi viikolla mukaan heitetään vielä videotaidetta, veistoksia, installaatioita, valokuvia ja kaikkea muuta mukavaa. Minusta tuntuu, että avajaisiin tarvitsen isomman lakin, sillä aivoni luultavammin pulpahtelee ulos kallostaan yrittäessään käsitellä taiteen tulvaa.  Gaspar Noé:n Enter the Void vaikuttaa näyttelyn rinnalla mustavalkoiselta dokumentilta eduskunnan kyselytunnilta.


Näyttelyn avajaiset ovat 29.6.2012 Tervetuloa!

Näyttelyn kotisivut.

Juhannus.

Matkustin taas junassa ilman minkäänlaisia huvitteluvälineitä. Nappasin taas pinon S-marketin asiakkaat ilmoittavat -lehtisiä. Sain taas ajan kulumaan nopeammin.

Ydinperhe.

Making of Ydinperhe.

Olen tehnyt nukkeanimaatioita viimeksi vuonna 2005.
Sen jälkeen animaatioideni rakenne on muuttunut melkoisesti, ja onkin mukava huomata, miten olen pikkuhiljaa rakentanut itselleni sopivan tavan animoida.

2005 kuvasin myös ensimmäiset elokuvani, jossa rikoin tavaroita. Ne eivät vielä silloin olleet animaatiota, vaan dokumentoituja performansseja. Nämä toisistaan vielä silloin riippumattomat asiat ovat nykyään muodostuneet merkittäviksi taiteeni rakennepilareiksi.

Yllä olevassa kuvassa näkyy kellarimme. Näky muistuttaa ehkä enemmän kauhuelokuvaa kuin halinallejen keväästä kertovaa lastenelokuvaa. Pyöräänsä varastosta hakevan henkilön silmin katsottuna kellarissa häärivä, mössyköiden kanssa leikkivä aikuinen mies voi vaikuttaa kummalta tapaukselta.

Kuvassa näkyvät teipit laitoin sormiini lisärakkojen estämiseksi. Saksilla pehmolelujen leikkaaminen on yllättävän rankkaa puuhaa. Kymmenentuhannen leikkausliikkeen jälkeen ranteeseeni muodostui niin iso patti, että sille olisi voinut piirtää kasvot ja kutsua sitä serkuksi.

Ydiperheen ensi-ilta on 13.7 Joensuussa Mattolaiturijatkot-näyttelyssä.